Blogini on nyt tässä vihdoinkin! Kauan tämä on mielessä ollutkin. Tämä vuosi tuntuu olevan muutosten vuosi, joten siinä mielessä toivon, että tännekin tulisi mielenkiintoista kirjoitettavaa. Hetki menee totutteluun ja ihmettelyyn. Voi olla, että teksti ei synnykään niin helposti kuin olen kuvitellut . Ehkäpä tässä olisi syytä ensin vähän esitellä itseään. Olen siis 32-vuotias perheen äiti. Lapsia on kaksi. Poika reilut 3,5v sekä tyttö 1v4kk. Perheeseen kuuluu tietenkin myös lasten isä, rakas aviomieheni . Parasta aikaa vietetään viimeistä kesää hoitovapaalla, sillä syksyllä tarkoitus on mennä takaisin töihin sekä aloittaa siinä samalla ammattikorkeakoulu opinnot. Syksystä ja seuraavista vuosista tulee varmasti rankkoja aikoja, mutta toivon sen tiedostamisen ja positiivisen asenteen auttavan pitkälle. Toivon löytäväni ihan tavallisesta arjesta sellaisia pieniä, mukavia, hauskoja ja ehkä yllätyksellisiäkin asioita, joita voisin täällä jakaa kaikkien kanssa ja joista muutkin kuin minä voisivat saada iloisen mielen niitä täältä lukiessaan. Usein aivan pienen, pienet arjen tapahtumat saavat ihmisen hyvälle mielellä ja ainakin minä olen sellainen, että haluaisin sen hyvän mielen jakautuvan kaikille muillekin. Toivon myös tästä blogista saavani itselleni "arjen pakopaikan" jonne voin kirjoittaa omia ajatuksiani ja purkaa ne pään sisältä pyörimästä. Lasten kanssa kotona ollessa on välillä aika vähissä ne hetket kun voi toisen aikuisen kanssa jutella kunnolla ja rauhassa.

Juhannuspäivän iltana ollessani ulkona kastelemassa kesäkukkiani koin kummallisen hetken. Pihaamme ympäröi pensasaita ja aidan takana kulkee pyörätie. Siellä käveli seurue, jossa oli ilmeisesti tämän alueen asukas sekä hänen vieraitaan. Kuulin kuinka nainen esitteli aluetta ja sanoi meidän kohdalla, että tämänkin talon osti joku lapsiperhe. Se ei ollut pahasti sanottu millään lailla, mutta outo olo siitä tuli. Ei paha laisinkaan, mutta outo . Aivan kuin olisi lukenut itsestään jutun juorulehden sivuilta. Yhtäkkiä tämä maailmankaikkeus tuntui jotenkin erilaiselta. Niinhän se on, että muutkin ihmiset kuin ne, jotka sinut tuntevat tai päivittäin kohtaavat saattavat sinusta puhua. Se pisti miettimään, että minkälaisena vieraat ihmiset minut näkevät tai mitä he minusta sanovat. Joku kaupassa ohi kulkiessaan voi miettiä, että onpa nätti hymy tuolla naisella tai ohikulkija voi miettiä, että eikö tuolle pihalle voisi tehdä jotain....jotain rajaa sentään!